Vieraskynä – Yleisurheilija Kristiina Halonen

Posted on

Carelia Sport & Managementin historian ensimmäisessä vieraskynä-osiossa pureudutaan siihen, mitä huippu-urheilijan elämä on? Mitä se vaatii? Millaisia uhrauksia tehdään, jotta tavotteet täyttäyisi?

Vieraskynän nappasi käteensä Lappeenrannan Urheilu-Miehiä edustava yleisurheilija Kristiina Halonen.

Nuoruus tuo mukanaan vapauden. Tuon hienon vapauden, joka ei pidä sisällään velvoitteita, eikä rajoitteita. Vapauden, joka antaa mahdollisuuden viettää aikaa ystävien kanssa, rellestää niin arkipäivät kuin viikonloputkin aamuyöhön asti sekä napata lyhyellä varoitusajalla vaikkapa äkkilähtö Etelään. Lyhyesti sanottuna tuntuu siltä, että kaikki on mahdollista. Siis aikuisten oikeasti – aivan kaikki.

Paitsi, jos panostaa johonkin asiaan niin paljon, että se nappaa suuren loven käytettävissä olevasta ajasta. Etenkin, jos on kyse urheilusta, joka vaatii yleensä säännöllisen rytmin ja tietynlaisen elämäntavan. Kaikille tutut lausahdukset ”Salil eka, salil vika”, ”Rakkaudesta lajiin”, ”Ei kipuu, ei hyötyy”, ” Verta, hikeä ja kyyneleitä” kertovatkin jo itsessään, että urheiluhan on raakaa peliä, joka vaatii kovuutta, periksiantamattomuutta, horjumatonta itsekuria ja tietenkin sitä älyttömän kovaa treeniä. Se ei pelaa, joka pelkää. Vai pelaako sittenkin? Siinäpä vasta kysymys.

Mitäpä, jos heitettäisiin koko pannukakku ympäri ja puhuttaisiin _vain_ urheilusta? Kiintymyssuhteesta, intohimosta ja palavasta halusta olla paras. Asioista, jotka ohjelmoivat urheilijan lähes automaattisesti siihen suuntaan, johon urheilija haluaa kulkea. Kun liikutaan terveellä pohjalla, intohimo tuo urheilijalle elämään jotain lisää tuhomatta jotakin sellaista, joka toimii. Kaikki toiminta, joka ruokkii henkistä ravintoamme, on äärettömän tärkeää ja voimaannuttavaa. Ihmisen tehdessään itselleen mieluisia asioita saa hän siitä nautintoa ja hyvää oloa. Pelkästään ihmisen biologiakin sytyttää meille palavan halun tehdä jotain merkityksellistä. Halun kasvaa ja kehittyä. Halun toteuttaa itseään. Sen takia mie juoksen.

Kaikki lähtee arjesta. Urheilijaa tehdään arjessa. Etenkin näin yksilöurheilijana arki on lähes aina yksinäistä puurtamista päivästä toiseen tehden niitä ulkopuolisen silmin tylsiä harjoitteita. Yksinkertaistettuna sunnuntaiurheilija lähtee harjoittelemaan silloin, kun aikataulut sattuvat kohdilleen ja huvittaa. Vastaavasti näin tavoitteellisesti kilpaurheilua harrastavana samanlaista liikkumavaraa ei ole, sillä viikot pitävät sisällään tietyn rytmityksen ja vuosi jakaantuu erilaisiin muutaman kuukauden kestäviin kausiin (peruskuntokausi, kilpailuun valmista kausi, kilpailukausi jne.), jotka määräävät harjoituksien luonteen. Kaikki on aika tarkasti ohjelmoitu, jonka vuoksi aina ei voi edes painaa nasta laudassa, vaikka juoksujalka tuntuisin jonakin päivänä erittäin hyvältä ja lennokkaalta, sillä hetken mielijohteesta tapahtunut hurmio voi äkkiä pilata huomisen kovan treenipäivän tai ainakin vähintään hidastaa palautumista. Homman juju ei kuitenkaan ole siinä, että kaikki tehdään, mitä paperille laitetaan. Valmentajaan täytyy kyllä luottaa, jotta homma toimii, mutta itse harjoitusohjelmaa ei lueta kuin raamattua. Kun kyse on arjesta, kokonaisuus ratkaisee. Näin ollen on uskallettava tehdä asioita tarvittaessa toisin, kuunnella itseään ja omaa kehoa sekä tarvittaessa muuttaa harjoittelukuvioita oman vointinsa mukaan. Tämän lisäksi täytyy huolehtia omasta henkisestä puolesta ja jaksamisesta.

Urheilu on kuitenkin pääosin oman pään tietoista toimintaa, jolloin edes nuoruuden vapauden rajoittuminen ei tunnu edes uhraukselta, sillä ainakin itselleni kaikista palkitsevinta on onnistunut arki. Vaikka sitä ulkopuolisin silmin ehkä yksitoikkoista arkea on vastassa suurimman osan vuotta, ei se kuitenkaan lannista millään tavalla, sillä juuri siitä arjesta itse imen niin fyysistä kuin henkisestäkin voimaa. Urheilussa kuitenkin niin juhlahetket kuin palkkapäivätkin ovat hyvin harvassa. Esimerkiksi itselleni arki on pitkälti harjoittelua, lepäämistä, ruokailua, valmistautumista, nukkumista sekä opiskelua. En kuitenkaan loppujen lopuksi kaipaa sen enempää, en juhlaa, enkä nuoruuden tuomaa vapautta. Onnistunut arki on minulle juhlaa.

Omistautuminen urheilulle on liikkuvan ihmisen juhlaa. Rajoja haetaan niin fyysisellä kuin henkiselläkin puolella. Urheilu antaa niin voimakkaita elämyksiä, että hyvin äkkiä ”tavallinen” elämä tuntuu kovin tylsältä ja tyhjältä. Itselleni urheilun tuoma ”elämää rajoittava ominaisuus” on oikeastaan ollut tasaamassa elämän karikoita ja jyrkimpiä vastamäkiä. Urheilu on aina auttanut jaksamaan. Säännöllinen harjoittelu ja ylipäätään urheilullinen elämäntapa on antanut ainakin itselleni luonnollisen purkautumisenkeinon jokaiseen v*tutukseen, ärsytykseen ja stressiin. Ei se lenkkipolkujen taittaminen kaatosateessa ole pelkkää suorittamista. Urheilu on ennen kaikkea lähde henkiselle hyvinvoinnille. Samanaikaisesti treenaaminen tyydyttää omia perustarpeitani, sillä itse saan äärimmäistä tyydytystä siitä, kun teen töitä ja jahtaan omia tavoitteitani. Muutenkin loppujen lopuksi kyse ei ole ainoastaan tavoitteiden saavuttamisesta vaan matkasta, jota kuljetaan kohti päämäärää. Tavoitteen saavuttaminenhan jättää lopulta melko tyhjän ja raukean olon, mutta itse kuljettu matka sinne tavoitteeseen on äärimmäisen voimaannuttavaa.

Eihän se tavoitteellinen kilpaurheilu tietenkään aina ole nuoralla tanssimista. Välillä lunta voi tulla tupaan oikein olan takaa. Jokainen sen varmasti tietää. Pahimmassa tapauksessa voi jopa elämän loputtomissa muuttuvissa tekijöissä menettää uskon omiin mahdollisuuksiin. Uskon, joka ruokkii heräämään joka päivä sängystä ylös ja tekemään töitä. Uskon, joka antaa käytännössä koko elämälle merkityksen. Jäljelle jää vaan esteet ja puutteet, joita näkee matkalla tavoitteisiin. Kun tämän vuoden alussa palasin hiljattain takaisin normaalin harjoitusrytmiin ja ylipäätään lajinomaiseen harjoitteluun, ei palaaminen ollut kovin helppoa. Yksitoista kuukautta juoksematta, joista neljä kuukautta leikittiin joko neli- tai kolmijalkaista hevosta, oli jättänyt aika suuren kolahduksen omaan motivaatioon. Vaikka olinkin äärimmäisen innostunut ja iloinen siitä, että pystyin vihdoin ja viimein juoksemaan kivuitta, ei kuitenkaan vajoaminen täysin kuopan pohjalle kovin mieltä ylentävää tai kannustavaa ollut. Kaikki harjoitukset, joita pyörän selässä tai uima-altaassa olin tehnyt edellisen vuoden aikana, olivat kuitenkin luoneet pohjan sille, että jaksoin harjoitella hyvin, vaikka fyysisiltä ominaisuuksiltani olinkin pohjamudissa. Lopulta aloin luomaan itselleni omaa positiivista kehää, jonka johdosta vertasin itseäni vain aina edelliseen harjoitukseen, jolloin pystyin olemaan aina edellistä harjoitusta parempi, voimakkaampi, kestävämpi ja nopeampi. Tällä tavoin lähdin etenemään hyvin hitaasti eteenpäin ja tein sitä omaa juttua välittämättä muista.

Kaikki lähtee kuitenkin rentoudesta. Ei se kovaa harjoitteleminen tarkoita sitä, että hampaat irvessä painetaan eteenpäin, kielletään itseltään kaikki ja täytetään koko elämä urheilulla. Sanoisin enemmänkin, että hommaa tehdään tosissaan, mutta ei kuitenkaan liian vakavissaan vaan pilke silmäkulmassa. Näin ollen levosta ja sosiaalisesta elämästäkin täytyy pitää huolta. Yleensä merkittävin ero urheilijan ja huippu-urheilijan välillä on se, että huippu-urheilija osaa oikeasti heittää jalat vaaka-asentoon ja levätä. Ei se pää kolmantena jalkana eteenpäin porskuttaminen ole avain onneen ja menestykseen. Esimerkiksi tuossa asiassa itselläni on vieläkin hyvin paljon opeteltavaa, sillä olen vähän turhankin lahjakas pitämään yhtä aikaa useampaa rautaa tulessa. Tämän lisäksi oikeanlaiset ja laadukkaat ystävyyssuhteet toimivat monelle urheilijalle varaventtiilinä, kun on rentoutumisen tai vastoinkäymisen hetki. Ihminen on kuitenkin psyko-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus, joten panostaminen laadukkaisiin ystävyyssuhteisiin harjoittelun rinnalla on hyvin tärkeää oman hyvinvoinnin kannalta.  Jos pää ei ole kunnossa, ei liiku kehokaan. Suurimmat voimavaratkin ihmisellä piilee henkisellä puolella.

Urheilu on rikastuttanut omaa elämääni aivan valtavasti ja luonut arvopohjan melkeinpä koko loppuelämäksi. Vaikka viime vuoden aikana sain useamman kerran kuulla, että nyt olisi jo aika heittää lenkkarit kaapin pohjalle, koska nähtävästi tätä likkaa ei ole luotu pysymään ehjänä, joten maailmaa olisi ehkä parempi taivaltaa ihan hissukseen kävellen. Kyllähän sitä on joutunut miettimään, onko jatkamisessa enää mitään järkeä, koska yliopisto-opiskelijana urheiluun panostaminen täysillä ei ole kovin helppoa, sillä opiskelijana rahatkin tuppaavat aina olemaan vähissä, eikä se urheileminen ole kaikista halvinta lystiä. Mikä estää toisaalta yrittämästä? Jos rehellisiä ollaan, mitä mie sille mahdan, että sisäinen leijonan pentu hakee balsamia haavoihinsa ja tahtoo näyttää omat todelliset kyntensä. Menkööt vaikkapa sitten ojasta allikkoon, mutta ainakaan en tahdo löytää itseäni viidenkymmenen vuoden päästä läheisestä kapakasta selittämässä, miten ”se ois ollut”. Tahdon löytää omat rajani ja nähdä, kuinka pitkälle voin päästä kuitenkin ilolla ja tekemisestä nauttien. Olipa kyse sitten kuviokellunnasta, yrityksen liiketoiminnasta tai vaikkapa siitä teekkarikulttuurista, en sano muuta kuin: ”Do your own thing.” Tällä hetkellä mie elän päivittäisten endorfiinihuurujen kautta, vaikka ajoittain käydäänkin maitohappohumalan puolella. Edes sateinen syksy ei ole menoa haitannut, kun kahden vuoden jälkeen olen päässyt ahertamaan peruskuntokauden parissa ja kuluttamaan lenkkareiden kengänpohjia. Sano minua sitten mielisairaaksi tai kaakkoon päin vinksahtaneeksi, mutta ihminen minäkin olen niin kuin kaikki muutkin. En yhtään sen parempi, enkä yhtään sen huonompi. Olen vain tehnyt omat valintani ja seurannut sydämeni ääntä. Vaatiiko se lopulta yhtään sen enempää?