Vieraskynä – Salibandy & Samuli Hulkkonen

Posted on

Tällä kertaa vieraskynäämme tarttui Salibandyliigassa EräViikinkejä edustava Samuli Hulkkonen.

Bussi kaartaa arkiyönä hallin pihaan vieraspelistä ja pelaajat heräilee selkä solmussa bussinpenkeiltä, sammuttelee tietokoneita ja korttipöydässä lasketaan mikä oli kotimatkan tulos. Edelleen suurin osa palloilulajien pelaajista menee aamulla töihin tai opiskelemaan. Opiskelijoilla on vähän enemmän vapautta määritellä oma aikataulunsa, mutta yhtä kaikki, tilanne ei ole ideaali kenellekään.

Salibandya miesten sarjoissa seitsemättä kautta pelanneena on tullut koettua sekä parin tunnin yöunilla töihin lähteminen, sekä tenttiminen. Mutta samaan hengenvetoon totean, että hyvässä asemassa olen päässyt töitä tekemään. Työnantajan positiivinen asennoituminen urheiluun helpotti elämää toimistolla ja mahdollisti harjoittelun täyspainotteisesti.

Kroppa on urheilijan työväline ja siitä pidetään huolta. Väitän, että treeniohjelmissa on enemmän lepopäiviä/huoltavia päiviä kuin ennen lajista riippumatta. Mutta mitä tehdä, kun kroppa on aivan jumissa ja vielä pitäisi saada revittyä tehoja irti illan treeneihin. Joukkueurheilun ero yksilöurheiluun tulee ”vertaistuessa”. Treeneihin on helpompi lähteä kun tiedostaa, että ei ole yksin jumiensa kanssa. Kristiina Halonen Lappeenrannan Urheilu-Miehistä kirjoitti hyvin yksilöurheilijan arjesta, joka kannattaa lukea läpi.  

Henkisen hyvinvoinnin merkitystä ei pidä vähätellä niinä hetkinä, kun tossu painaa ja vielä olisi muutama pienpeli-pätkä jäljellä. Mistä sitten tätä ”Henkistä hyvää” saadaan? Totta kai lajin ulkopuolinen elämä ja sen stressittömyys ja terveet ystävyyssuhteet ovat todella tärkeitä ja luovat mahdollisuuden saada ajatuksia pois lajista.  Omalla kohdalla pukukoppi on se paikka, missä viimeistellään vireystila päivän treeneihin. Kuppi kahvia, pieni välipala ja sitten jargonia paikallaolijoiden kanssa. Ne ketkä miut tuntee niin tietää, että hiljenen sen mukaan mitä enemmän ihmisiä kopissa on. Mutta siinä on myös pukukopin hienous.

Joukkueurheilussa parasta on laaja kirjo erilaisia persoonia. On tunteella eläviä moottoriturpia, hiljaisia analyyttisesti tilannetta seuraavia, hiljaiset juniorit ja se kopin Narri. Jokaisesta joukkueesta löytyy varmasti ainakin nämä persoonat. ”Narri” on se, joka on äänessä eniten ja saa leijonan osan kaikesta kuittailusta mitä kopissa lentää. ”Narri” on ehkä sanana huono, koska siitä ei välity persoonan tärkeys joukkueelle. Pikku kuitit tekee ilmapiiristä rennomman ja se edesauttaa joukkueen yhtenäistymistä. Väsyneet Inside-läpät luo yhteenkuuluvuuden tunnetta ja se toimii pohjana joukkuehengelle ja joukkuehenki on keskeisessä asemassa henkisen hyvinvoinnin kanssa.

Mitä hienoa siinä sitten on kun sanoin, että pelaajien määrä kopissa on melkein suoraan verrannollinen omaan puheliaisuuteen? Kunnioitus. Kunnioitus jokaista erilaista persoonaa kohtaan, jotta jokainen tuntee olonsa kopissa olonsa mahdollisimman hyväksi. Millainen mie olen ihmisenä? Todella analyyttinen, mikä näkyy ujoutena ja tietynlaisena pelkona tai ”ramppikuumeena” uudessa ympäristössä. Tunnistan nämä jutut itsestäni ja olen asian kanssa ok ja näitä asioita haluan itsessäni parantaa ja hellittää omaa käsijarrua heittäytyessä hetkeen. Miun on aina annettu olla oma itseni kopissa ja se tekee siitä miulle miellyttävän ja helpon paikan olla. Siellä mie olen kuin kotonani.  

Pelasin edellisen kauden Ruotsissa Karlstad IBF:n riveissä ja seuraavaksi vertailen vähän Suomen ja Ruotsin eroja sosiaalisella- ja organisaatiotasolla. Muistutuksena, että miulla on Ruotsista ensikäden tietoa yhdeltä paikkakunnalta ja lyhyeltä ajalta ja toisen käden tietoa muilta suomalaisilta pelaajilta, jotka ovat Ruotsissa pelanneet. Eli en suosittele käyttämään tätä virallisena totuutena vaan yhden yli-analyyttisen pelaajan mielikuvana.

Ehkä suurin ero, mitä vuodessa koin Suomeen verrattuna oli todella kova voitontahto ja samalla yhteisöllisyys. Ei sillä, että Suomessa en olisi törmännyt voitontahtoon, mutta siinä vaiheessa kun fläppitaulut lentää kentälle ja kulmassa hyökkääjä alkaa hapettamaan pakkia yhden kontaktin jälkeen ja kuittailu muuttuu jo henkilökohtaiseksi loukkaukseksi kesken treenien niin pelaajilla on lataus mennyt ehkä jopa hiukan yli. Voitontahto näkyi myös kaukalon ulkopuolella. Oli kyseessä sitten kopin pingispelit, NHL-peli bussissa tai Suomi – Ruotsi asetelma ihan missä tahansa urheilulajissa niin ruotsalaiset oli täysillä mukana. Ja tappio v**utti.

Kontrasti sitten kaikkeen muuhun Karlstadissa oli suuri. Todella ystävällistä ja huomaavaista porukkaa. Muutamilla pelaajilla oli tapana käydä hallilla lounaalla ja muutamaan kerran meitä oli seitsemän miesten pelaajaa, muutama naisten jengistä, miesten päävalmentaja, miesten joukkueen manageri sekä huoltaja, joka pesi treenikamat aina ennen treenejä. Keskellä päivää siellä saattoi siis olla parhaimmillaan yli 10 henkeä aikaa tappamassa tai syömässä parin pöydän ääressä. Oli muuten suomalaisilla isoja ongelmia pysyä keskusteluissa mukana.

Totta kai Suomessa vastaavia tilanteita on, esimerkkinä EräViikinkien pelaajia pystyi bongaamaan Malmilta lounaalla keskiviikkoisin 12 aikaan. Mutta Karlstadissa tuo oli enemmän tapana. Mutta tuo yhteisöllisyys oli kuulemma myös poikkeuksellista Ruotsinkin mittapuulla, mutta sen kokeneena pidän sitä todella hyvänä tapana.

Organisaatio tasolla erot tulivat lähinnä salibandyn paremmasta asemasta verrattuna Suomeen. Taloudellisesti varmasti keskiarvolta toiminta on Suomea isompaa, mikä mahdollisti sen että olosuhteet jokaisella liigapaikkakunnalla oli parempaa kuin suurimmassa osassa Suomea. Poikkeuksia tietenkin oli kuten Tukholman Solnahallen ja Varbergin kotiareena, mutta sitten niitä pyrittiin koristamaan kotijoukkueen väreihin ja tunnelma noissa peleissä oli hyvää.

Meillä oli Karlstadissa oma halli, mikä mahdollisti sen, että meillä oli omakoppi ja oma ”olohuone” mistä löytyi sitten säilytystilat välineille, pari sohvaa ja muuta sälää. Hallilta löytyi myös pyykinpesukone, joten omista treenikamoista ei tarvinnut huolehtia vaan ne olivat aina kopissa valmiina omilla paikoillaan. Tai ainakin silloin kun huoltaja oli ne jaksanut laittaa. Mutta puhutaan loppujen lopuksi todella pienestä jutusta, mutta lajissa jota teet rakkaudesta lajiin, pienet jutut luovat mielekkyyttä ja siinä minun vähäisiin kokemuksiin perustuen ruotsalaiset ovat suomalaisia seuroja paljon edellä. Pikku jutuissa, jotka tuovat urheilijan arkeen mielekkyyttä ja helpottavat urheilijan elämää.

Suomessa on suunta ollut oikea ja lähivuosina uskon, että yhä useammalla liigapaikkakunnalta löytyy oikeasti liigatason kriteerit täyttäviä halleja, joihin seurat voisivat keskittää organisaation toimintaansa. Halleista nyt esimerkkinä SB-Pron kohta valmis Arkadia-halli, Kooveen Autocenterareena, Turkuun avataan myös uusi palloiluhalli Kupittaalle ja SC Classic pakotetaan muutaman vuoden päästä muuttamaan pois. Classicin Tampere Areena on puitteiltaan ollut loistava salibandy käyttöön, mutta ei päivitys tässä tapauksessa haittaa.

Reiluun 800 sanaan olen nyt saanut lyhyesti kerrottua todella lyhyesti töistä joita aikanani tein, henkisen hyvinvoinnin merkityksestä, erilaisista persoonista joukkueissa, vähäsen itsestäni ja sitten vertailua Suomen ja Ruotsin välillä. Miulla on ollut kunnia toimia NST-Lappeenrannan salibandyjoukkueen kapteenistossa ja edellisen kauden minkä NST:ssä pelasin toimin joukkueen kapteenina. Näinä vuosina sain nähdä mitä seuratyö oikeasti on ja siinä oli myös toimiston väkeä auttamassa ja silloin nuorimies oppi ja näki minkä määrän töitä ihmiset taustoilla ja paikalliset yritykset tekevät sen eteen, että meidän pelaajien ei tarvitsisi miettiä kuin pelaamista.

Sponsorit ja yhteistyökumppanit ovat minun urallani näkyneet juuri tuona työpaikkana, joka mahdollisti miun pelaamisen ja harjoittelun ilman mitään ongelmia aikataulujen kanssa. Joukkueurheilussa sponsorointi näkyy katsojille parhaiten logona pelipaidassa, mutta miten se näkyy urheilijan arjessa?

Palataan koppiin. Väitän, että monesta kopista on jo saatavilla pientä välipalaa ja palautusjuomaa, jotta vireystila olisi hyvä ennen treenejä ja heti treenien jälkeen saadaan kroppaan hiilareita ja proteiineja, jotta palautuminen saataisiin nopeasti käyntiin. Eivät nämä välipalat ja palautusjuomat sinne itsestään ilmaannu vaan joko suoraan yhteistyökumppanilta saatu tai budjetin sallimissa rajoissa kaupasta haettu. Edelleen, pikku juttuja, mutta antavat mahdollisuuden parempaan valmistautumiseen. Niin pitkään kun salibandy ei ole ammattilaislaji, pitää pienet jutut seuroissa tehdä viimeisen päälle kunnolla.

Uran aikanani olen myös törmännyt lounasravintoloiden kanssa tehtyihin sopimuksiin, kuntosalin ja uimahallin käyttöoikeuksiin ja autodiiliin. Ammattilaisurheilussa voi olla täysin arkipäivää, mutta amatööriurheilussa nämä ovat todella hyviä asioita, joita henkilökohtaisesti arvostan. Esimerkiksi kohtuu hintainen lounas opiskelijalle oli aika arvokas, kun ruokavalio voi muuttua taloudellisten ongelmien takia aika yksipuoliseksi.

 

Salibandy on tällä hetkellä ollut murrosvaiheessa mielestäni jo pidemmän aikaa. Menestystä on tullut maajoukkueissa, naisten MM-kisoilla oli vuoden vaihteessa todella hyvä näkyvyys valtakunnan mediassa ja harrastajamäärä on ollut hyvällä tasolla jo pidemmän aikaa. Mutta onko tätä kaikkea hyödynnetty parhaalla mahdollisella tavalla? Ei todellakaan. RoPS:n kausikorttikampanja on jo nyt vuoden urheiluteko ja hieno esimerkki ettei näkyvyyden saamiseksi tarvitse keksiä pyörää uudestaan, vaan tuoda uusi näkökulma myyntiin. Nyt siinä oli todella hyvä porkkana ja haaste paikallisille urheiluihmisille.

Salibandy kaipaa persoonia ja rohkeita ihmisiä seurojen taustoille, jotta ansaitsemme näkyvyyden mediassa. LaSB tekee hyvää työtä Podcastinsa kanssa ja siitä voisi muut ottaa koppia, miten muuten voisimme lisätä keskustelua ja viedä peliä ja lajin arvostusta eteenpäin.

Uskoinko vielä viime viikolla, että kirjoitan keskiviikkona aamupäivällä yli 1000 sanan blogitekstin, joka todennäköisesti näyttää lukijan silmään pahasti poukkoilevalta ja ilman punaista lankaa olevalta sotkulta? En todellakaan, mutta tuon sotkun olisin uskonut jo tuolloin. Mutta oppiakseen ja kehittyäkseen pitää myös osata hypätä pois mukavuusalueelta. Ja nyt otin ison loikan.

 

-Samuli Hulkkonen